MAUNO. Kertomukses, Tyko, saattaa
Mun sydämmeni uljaast' paisumaan
Ja uutta mehua saa sairas mieli.
Miks' vihamiehein poika oletkaan!
Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan
Jo vanha viha povestani pois,
Ja toivonpa sua saada kutsua
Viel' ystäväni pojaks'.
MARKUS (erikseen). Erehdytpä.
TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui,
Siin' ilon kunnahalla seistessämme,
Kun korvihimme riensi sanoma
Kovasta isästä, mi hylkäs poikans,
Ja epäilys myös poveheni tunki,
Olisko impeni viel' uskollinen.
MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa
Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.
TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen,
Nyt päätetty on sydämmensä tuska.
MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen,
Mut tyttäreni Manan morsianna;
Siis suurin murhe ilon suurimman
Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.
TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne esiin.—Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä tässä?
NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!
TYKO. Oletko sen tehnyt?
MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.