EEVA. Joka ei tapa varpustakaan.
EENOKKI. Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön.
AAPELI. Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli juuri enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin morsiameni; ja sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin.
EEVA (eriks.) Sinun morsiames!
EENOKKI. Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on, niinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan niinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.)
AAPELI. Nyt ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin kieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi lyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta, Jumala paratkoon, havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa aattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin miesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä pianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä olen nähnyt yhtä ja toista mailman pöydännokalta; ja hantvärkkäri on noita talossa.—Kas, pusersipa tyttö-kanalja hien otsalleni tällä koetuksellansa. (Ottaa taskustansa nenäliinansa, mutta viskasee samassa pöydältä permannolle Eevan sokerirasian, joka särkyy.)
EEVA. Herresta velta varjel!
JOOSEPPI. Voi voi, mitäs mestari nyt teki!
EEVA. Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!
EENOKKI (eriks.) Aapeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä kana, ja punottaa kuin täyskuu pouta-iltana.