ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä hänen nimensä on kuuluisa.
SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.
ANNA. Mikä on tämä asia?
SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani rakastumaan sokeaan tyttärees.
ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos on kotosin pimeyden alhosta.
SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.
ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois, siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän pimeyden kestäessä tässä!
SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.
ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?
SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei poista enään sovinnon aurinko.