JOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan.
EENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi, villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?
JOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos Jumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt vahvasti tykönäni päättänyt.» Niin seisoi preivissä.
EENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?
JOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien niskatukkaansa.
EENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele.—Millä tavalla luonnistui asia?
JOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini. Milloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle, mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.
EENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse, harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.—Mutta mielinpä kuulla kuinka kävi lopulta.
JOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä, herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä veljellisyys!
EENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen.—Mutta minkä neuvon annoit mestarilles?