KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara. Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa, saatuaan päähänsä voiton kruunun.
MANNILA. Keimo!
KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!
MANNILA. Keimo, mun ystäväni!
KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa syliin).
SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!
ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen tahdon! (Syleilevät).
KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).
KEIMO. Siis unohdettu kaikki?
MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!