UNTO. Siis kaikki hyvin.—Mutta tietäisitkö jotain Kullervosta?
Ihmettelen missä nyt oleskelee mies.
KIILI. Kaskea hän kaataa.
UNTO. Nyt muistan, että aamulla hänen, koetteeksi, käskin tähän työhön.—Kuinka käyttelee hän kirvestänsä?
KIILI. Vimmatusti. Matkan päästä salaa katselin, kuinka hän hirsistössä temmelsi.
UNTO. Hirsistössä? Viitaan, tuonne vuoren alle, hänen käskin, vaan en hirsistöön.
KIILI. Parhaassa hongistossa hän kirveellänsä peuhasi: hän ristin rastin hirret kaateli, ja sinkoilivat lastut ympärillään, kuin kipenät tulikuumasta raudasta; ja riemuten katseli hän honkaa, koska ryskyen se kaatui.—Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin.
UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän ihminen, vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.—Lähe luoksensa ja katso, ettei edemmäs hän kurjaa työtänsä jatka.
KIILI. Minä menen, ehkei hyvä kanssansa leikitellä. (Menee. Unnon emäntä tulee huoneesta).
U:N EMÄNTÄ. Vielä sama synkeä muoto, jokohan ero meistä tulleen? Olkoon menneeksi! enpä siitä hirteen läksis.
UNTO. Sinä naasikka, jos tietäisit, niin etpä ihmettelis, että muotoni on synkeä.