KELMÄ. Isäni, tätä miestä kavahtakaamme.
KULLERVO. Te turhaan minua pelkäätte.—Mutta sanoakseni sinulle kenen verisesti tapoin, niin oli se Pohjolan tytär, seppä Ilmarisen kaunis emäntä.
KALERVO. Pohjolan tytär!
K:N EMÄNTÄ. Se kuuluisa Pohjolan neito, niin hyväksi ja ihanaksi huuttu?
KELMÄ. Hänen murhata taisit?
KULLERVO. Niin tapahtunut on.
KALERVO. Sinä peikko! Paikalla kostaisin naisen kuolon, sun miekallani maahan naulitsisin, jos en uskoisi, että kiivaudessa teit tämän työn ja jos en näkisi mielesi levottomuutta. Kurja mies, mitä olet tehnyt?
KULLERVO. Kuuma tuska! Vierastanpa vielä kantaakseni verenvuodattajan sydäntä, mutta aikaa voittain ehkä kävisi se päisin, tottumuksen ihmeellisen voiman kautta, näetkös. Mutta sen tiedän, ettei ole nyt laitani oikein; yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt ja odotan päivän nousua, mutta kauvan viipyy kelmeä Koi, joka meille aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä toisella puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.
KALERVO. Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö.
KULLERVO. Loppua ei tule yölle tälle: tuon valkeuden siinnon jo aamun koitteeksi luulin, mutta nyt, sanot sinä, on puoliyö vasta.—Mutta tieni jatkaa täytyy.