TIERA. No, elä pelästy noin surkeasti, Nyyrikki. Sinä näet, ettei hän sanoistasi lukua pidä.
NYYRIKKI. Anteeksi pyytämään valmis olen.
KULLERVO. Sinä kehno penikka!
NYYRIKKI. Ja heikko, kovin heikko; sillä enpä ole sinun hirveätä voimaas osakseni saanut.—Mutta muistanko oikein? Me ennenkin olemme yhdessä olleet, ja viimeiseksi, luulen, seppä Ilmarisen pihalla. Tapahtuipa siinä silloin jotain ikävätä ja minäkin vähän päällesi närkästyin, mutta asian oikein kuultuani, niin enpä ensinkään ihmetellyt, ettäs sepän ämmää vähän nuijasit päähän. Leipoihan se hävytön eväsleipääsi kiven?
KULLERVO. Sinä vaivainen!
NYYRIKKI. Vaivainen, vaivainen. Mutta olipa hän juonikas ämmä, tuo sepän ämmä.
TIERA. Panetusta taasen, ja kuollutta kohtaan? Mies, usko minua, tämä on huono virka. Heitä semä saakeliin, lupaa se ja sanassasi kiinni riipu, ja sinä itses väkistenkin tunkeet läpitse tämän mailman joka soppeen ja solaan.
NYYRIKKI. Totta sanot. Tämä mailma on petosta täynnä ja sentähden minäkin itseni varota tiedän; kuultua ripsauksen pienenkin metsässä, kohta juoksemaan.
TIERA. Arka henkensä pitää.
VIKSARI. Ja henki on kallis lahja.