TIERA. Senpä itse sytytit.—Mutta missä olet viipynyt?
KULLERVO. Vuoren harjulta katsellut olen tuota punerrusta taivaan kumossa päällä tämän lainehtivan tulen, ja Untolaisten vereksi se näytti ja tämän tiesin työkseni. Vielä katsahtelin, muiston silmällä, kuolon saalista isäni huoneessa ja tiesin tämän työkseni; näin tuskasta punehtuvan Ainikin, näin Ilman emännän pihallensa kaatuvan ja kaikki teokseni tiesin. Silloin, Tiera, huokauksen kuulin, kuin monen kosken pauhun, pohjoisesta käyvän; myrskynä se ohitseni meni, murheellisesti valittaen ja valituksellansa pimeän avaruuden täytti. Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, enkä päältäni sitä viskata voi.—Tiera, tehty ompi koston työ, tehty kaikki ja mihin käyn nyt enään käsin? Tyhjyydessä kauhun mieleni huohuttaa, hirmun merta pohjatonta mittailee, mutta eipä pohjaa löydä, vaan taasen takaisin kiirehtii ja väkivaltaisesti henkeänsä vetää eikä rauhaa saa.—Mutta ettei jo sammu tämä palo.
TIERA. Anna palaa vaan.
KULLERVO. Nouse sateen hattara ja tukehuta hurja liekki!
TIERA. Tässäpä nyt mahtisi lukeaksi näemme; annappas, jos hattara sua kuule.
KULLERVO. Mies, elä pilkkaa tee, mieleni on kuin ukonpilvi synkeä ja kamoittava.—Tiera, tämä valkea mua vaivaa.
TIERA. Sinä hullu, sen itse viritit.—Mutta peijakas! koska vaivaa sua liekki, niin mene Hiiteen sen vaiheilta, koska ei hattara sua tottelevan näy.
KULLERVO. Hävitys ja kuolema! sinä vimmattua kiusaat, porsassilmäinen juoppo. Malta sanas, mies, sun muuten pian moneksi repiä taidan.
TIERA (menee ja kyhnäsee Viksaria). Viksari, nous ylös; tästä tulee tappelus.
KULLERVO (itseks.) Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt? Kenties isäni huoneesen? Siellä ehkä Kimmo mua kohtelee kuin ystävä; muilta maan piirin päällä en leppeyttä vartoa taida.