TOPIAS. Niin uskon minäkin.—Vetten päällä se pyörii, suuri kuin joulukaakku.—Niin on tämä mailma ymmyrjäinen ja soppia ja solia täynnä, joissa pian masennetaan mies. (Täyttää molemmat lasit viinalla). Mutta kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otammepa ryypin ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille.—Kanttoori, olkaat niin hyvä! Elkäät hirttäkää Eskon häitä, minä muutoin närkästyn poikani puolesta.
SEPETEUS. Maistaa tahdon!
TOPIAS. Lasi kumoon, kanttoori, kumoon!
SEPETEUS. Ei, Topias; maistan vaan!
TOPIAS. Niinkuin tahdotte, mutta Eskon muistoksi! (Ryyppäävät, Sepeteus maistaen).
TOPIAS. Sokeria tahi vehnäleipää päälle; kumpaa vaan haluttaa; sillä takakontoni, näettekö, ei ole juuri niin tyhjä kuin luulis, sieltä heruu koska heruman pitää. Mikä on suutari Topiaksen eläessä? Hänen konstinsa istuu päässä, sen käytös kourassa tässä; terve ruumis, silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet; uljas vaimo ja kaksi poikaa, ja omalla kannallansa asuu hän tässä, tässä vapaalla, kaikuvalla honka-nummella.—Tässä on ankara kaiku, herättäkääs se äänellänne, kanttoori.
SEPETEUS. Nyt ei veisaamiseen aika eikä paikka.
TOPIAS. Vähän vaan loilotusta, että kaiku kuuluu.
SEPETEUS. La la la laa! (Kaiku.)
TOPIAS La la la laa! (laulaen). »Mutta me Mänttälän pojat…» Hih! (Viskasee lakkinsa ilmaan. Martta tulee huoneesta ja tukistaa häntä).