TOPIAS. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta mitä auttaa täällä köyhän?—Vai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.
SEPETEUS. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut, niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen päätänsä, hän kovasti huusi: »heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä, joka makaat».—Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.—Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan sattuessa tapahtuvan tiedämme.
TOPIAS. Entäs miehet?
SEPETEUS. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.
TOPIAS. Kas sen mä luulen. Vaimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?
SEPETEUS. Valitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luona—totisesti herännyt mies—käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee, niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.
TOPIAS. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen mailmaa.—Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?
SEPETEUS. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.
TOPIAS. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?
SEPETEUS. Kävihän se.—Niin, sinä naimaan lähetät poikas, mutta tahdonpa sinulta kysyä: oletko tarkkoja tietoja kiehtoillut tulevan miniäs mielen-laadusta, luonnosta? Muista, että parempi tippuvan räystään alla kuin yhteenliitettynä häijyn ämmän kanssa.