TOPIAS. No noh, no noh!
SEPETEUS. Minä vaikenen nyt ja rupean toimeeni viipymättä. (Ottaa taskuistansa kirjoitusaineita ja asettaa niitä pöydälle).
TOPIAS. Yksi sana ajallansa, herra kanttoori.
SEPETEUS. Mielinpä kuulla.
TOPIAS. Pieni kulaus ehkä panisi ajatuksenne oikein hyville teloille. Tiehaaran Priita asuu tästä ainoastaan muutama sata askel, niinkuin tiedätte.
SEPETEUS. Topias, leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon tieltä.
TOPIAS. Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.
SEPETEUS. Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia!—Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan ja että tämä kulutus on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äitin-kohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, katkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän. Tämä muistoos pane ja harvemmin käsivartesi koukistuu.
TOPIAS. Hyvin meille, jos elämme sanan jälkeen! Mutta teemmekö niin? Ihminen on kovakorvainen, niskuri ja tyhmä myös, tyhmä, koska ei ymmärrä hän mitä rauhaansa tulee. Jaa, kanttoori; ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri mailmaa mainittu asia. Sentähden tulee meidän ottaa esimerkistä vaari.—Mutta tässä ovat Esko ja Mikko. (Esko ja Mikko Vilkastus tulevat).
SEPETEUS. Kauvan heidän ei odottaa tarvitse. (Istuu kirjoittamaan).