KARRI (tanssin herettyä). Kas niin! Nuoret, iloitkaat ja vanhat hauskasti nuorten iloa katselkaat, tai, jos mieli tekee, niin olkoon menneeksi, antakaat polvenne letkua myös. Tämä on Jaakon ja Kreetan kunnianpäivä, tämä kirkas elokuun päivä. (Pari pyssyn paukausta kuuluu ulkoa). Ampukaat, pojat, mutta ampukaat hiljaa. Ei! Ampukaat, että huone jyskyy ja sydän rinnassa leiskahtelee! Ja katsokaat, tytöt, ettei puutu pojilta olvi siellä ulkona. (Yksi naisista menee oikealle). No, Jaakko, mille tuntuu sulle tämä päivä?
JAAKKO. Hääpäiväksi se tuntuu, isäntä; mieleni iloitsee.
KARRI. Ja aina toki sama vakaa mies. Mutta tunnenpa luontos. Tämän karhean kamaran alla asuu toista kuin luulis. Mutta minä sanon sinulle: syy on sinulla iloita, saatpa oivan vaimon.
JAAKKO. Minä toivon niin.—
KARRI. Oivan vaimon!—Tuleppas tänne, Kreeta. No, piikaseni, kuinka tuntuu sinulle akkana olla?
KREETA. Käypä se laatuun vielä.
KARRI. Saa käydä tästä lähinkin; sillä nyt on asia päätetty, nyt istuu se kiinni kuin piki ja terva, kuin kissa tuoreessa terressä.— Muistakaat: tätä sidettä ei katkaista, ja onpa se oivallinen, ehkä vähän peloittava asia. Mutta se liitolle arvon antaa, ja silloin vasta ystävän omanani pitää taidan, koska ainoastaan kuolema hänen minusta eroittaa voi, ja kestääpä se vielä kuolemanki jälkeen. Liisani kuoli, kuoli varhain, mutta muistella häntä, se salainen iloni on, ja toiseen silmäni ei enään iskeä mieli.—Mutta nyt on riemu-juhla, ja kaikki murheelliset jutut pankaamme pois. Mutta juuri tämä juhla talostani Kreetan vieroittaa, ja kauvan kaivataan sua tässä.
KREETA. Kaipauksella mä itse eroon, kaivaten jätän pienet, kiltit lapsenne.
KARRI. Kuin oma äitinsä sinä heitä kohdellut olet ja hoitanut.
KREETA. Kuin oma kotoni on ollut tämä talo.