IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.
SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa kantaan, ole varma siitä!—Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu. Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen menköön kaikki!—Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?
SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!
IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!
SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun seuras on vaarallinen!
IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!
SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!—Heikko tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa, mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.
IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!
SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.—Usko mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.