ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin.
ELIAS. Niin, niin!
ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
ELIAS. Kas se!
ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.—Miksi varrotaan minua tässä?
ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan perilliseksi.
ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän lähtevän?
ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.—Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra.
ANTON. Mitä sanoo Liina?