Siirsin mielel intovalla
Pojes Suomeen ihanaan,
Siirsin vinhast pilvein alla,
Siks kuin löysin kunnasmaan.
Tuima tuuli pilvet poisti,
Kaunis päivä paisto taas;
Vuori loisti, viita loisti,
Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky:
Silmä iski salamoi,
Kiharien yössä läikky
Otsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu,
Mesi-huulii suutelin.
Suutelinko taivon haamuu?
Hekumasta heräsin.
KAUNISNUMMELLA
Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
Humisivat ympärillä, päivän loimo
Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.—
Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
Puitten välis, lapsi ihastelee;
Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.—
Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
Kanervaista maata myöden: poski poltti,
Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.—
Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.—
Mutta koska illan hymyilevä lamppu
Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
Astelikin ahkerast, mut joutui aina
Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
Kääri hänen helmohins ja ilons
Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.—
Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;—
Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
Hieno niinkuin louna-tuuli,
Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
KANERVALA
Runoelma
Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan—senlaiset lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat—osittain on säästäväisesti käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa, uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin: uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm', uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä kirjassa.