SUNNUNTAI
Mä muistan sen lempeän laakson,
Ainiaan muistan sen,
Miss' istuin ma neitoni kanssa,
Hellästi syleillen;
Ja kiirehti kesänen päivä,
Sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Ahtolan immet
Kultasell' santarannall'.
Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell' kuulimme virsien veisun
Ihanast' huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
Ylhäällä pohjosess'
Kuin ihmeellist' Onnelan maata.—
Unien kangastus!
Kosk' impeni sylissäin istui
Temppelin kellon pauhuss'.
Mut vait oli impeni kaino,
Katsahtain korkuuteen,
Ja poskellans kyynele kiilsi
Helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast' eksyi
Kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
Päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja läheni kesänen ehtoo,
Sunnuntai-ehtoo tyyni.
UNEKSUMINEN
Unta ma näin, mun impeni kaunis,
Mä kuolin sun helmahas;
Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
Kuin Saalemin kesä-yöss'.
Autuas oil kuolema,
Kuolema sun helmassas;
Niin kuolisin tuhannet kerrat
Vaipuen helmahasi.
Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'
Kaikk' korvani kuuli myös,
Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
Näin impeni sitovan
Myrttikranssii viileää
Kauneudeks kuolleelle,
Ja viimein sen päähäni painoi,
Poskillans tuskan kuume.