Tuli kalmistosta murhejoukko,
Eipä impi tullutkaan,
Silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
Ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
Kauan häntä kaivattiin;
Muistellessa kadonnutta haamuu
Kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
Sointoon taivasten se vie,
Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
Toivon päivä armahin.
MYRSKY
Meren pintaa haaksi kyntelevi
Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen
Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,
Retkeilevi lakeudell' sininiityn,
Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'
Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi
Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
Partahalla seisten, katsahtelee kauas,
Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet
Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss';
Aalto, aina heräymään kerkee,
Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',
Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,
Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy
Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
Elon Herran jyrisevä ääni!—
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine
Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';
Mutta samassa se kaatuu, valelevi
Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannell'
Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
Manaten ja lohduttaen miehistöä.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään
Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
Rankasatehena vettä ammentaen
Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',
Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!—
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
Hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.
Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä
Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',
Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.
JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
IMMEN UNELMA
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
Alasvuodattaen metsihin ja maahan
Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
Jonka synkee muoto poveheeni painui
Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa—
Kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
Mutta vakuudessa, tyynyydessä
Mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
Taivahat ja kirouksen mustan yön.
»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
Alasastunehena sua saattamahaan
Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
Läpi sieluin kauhistaen järähti;
Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
Silmihiini tunkesivat ankarast.
Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.