ATALANTTA
Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
Onpi kertoelma Atalantasta.—
Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
Korkee Unterwaldenissa, helmassa
Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
Linna tuijottaavi yli tunturein,
Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
Kennen onpi linna ja sen ympäril
Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
Tehnyt oli isä voimallisen työn:
Karkoitti hän Itävallan istuimelta
Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
Kantamahan majesteetin kruunua.
Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
Suosiossa valtijaansa korkean,
Emäntänä linnassansa hallitseevi.
Kaunis oli neitonen Helvetian,
Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
Ylöskohosi ja monen synkeänä
Ihasteena täällä, toivotonna ain.
Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
Niinpä Atalantan poski pyöreä
Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
Hänen silmäns terä tummansininen,
Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
Tienon Onnetar ja ilon antaja,
Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
Linnan emäntäinen antelias ain.
Kovan onnen koito hänen portillensa
Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
Portti aukeni ja ravinto ja suoja
Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
Itse antoi ihanasta kädestänsä
Aina antimensa nainen ylevä;
Katso: usein lahjojansa jakellessa
Likentää hän murehtivan pienoisen
Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
Niinpä koska linnan tummas pylvästös
Laulu heleänä kajahteli ympär.
Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
Uskollisin emäntänsä ylevän.
Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
Mutta uneksuen kuni autuas,
Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
Toki armahimmasti hän katsahti
Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
Koska uljas ratsastaja lähestyi
Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
Ihanahan oli tämä hetki,
Hetki oman yljän lähenemisen.
Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
Korkealle, riemu taivahan;
Sillä jumalien liekkinähän poltti
Atalantan lempi kuni aurinko;
Ylös ritari myös ihasteella katsoi
Kohden morsianta mustakiharaa
Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
Mutta kertoelmani käy pilvihin,
Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.—
Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
Jonka kerran immen isä ankara
Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
Verijanova ja kostonhimova,
Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
Tämän lausui peloittava ruhtinas:
»Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
Mitä käsken. Vuorilinna komea,
Rakentama miehen, valtarikkojan,
Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
Mutta minä valan olen vannonut,
Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
Somas rauhas Atalantan asujaamet
Askartelit suojas muurien,
Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
Portit, ovet auki iskettihin linnas,
Atalantan rauhanlinnas.
Mutta kauhistuen linnan asujat
Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
Kuuluu sälähteleminen akkunain,
Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
Tuliloimona jo linna lekkoaa
Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
Palo ankar oil; ja näki aamuinen
Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
Yössä tummas harhaeli Atalantta.
Löysi viimein valjetessa koillisen
Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
»Kieltää meitä avaamasta oveam
Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
Siitä huonetta hän toista läheni,
Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
Humajavan kuuli yössä kulkija.
Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
Astui huoneheesen; mutta katsannot
Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
»Älä viivy kauvan alla kattomme,
Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
Elles onneamme tahdo hämmentää.»
Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
Heistä, joille vielä eilen ammensi
Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.—
Synkeänä Atalantta käyskelee,
Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
Tuota julkeata petoo; käyskelee
Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
Äsken linnan haltijatar korskea;
Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
Alas iski Atalantan kiirehelle,
Hänen peitti pimeyteen autioon,
Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
Huusi koito halki vimman synkän yön.
Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
Koska hänen sydämmensä ystävä
Pimeyden ruhtinaksi musteni
Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.—
Mutta ääni, joka äsken valitti,
Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
Ulosammentaen vihan oikean.
Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
Neitonen ja alas tanterelle vaipui
Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
Atalantta oljentelee kaltehella
Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
Mutta kiiriipä jo sama aurinko
Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
Atalantta ikävyyden niitulla.
Mutta eihän enään kyynel vuoda
Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
Katse yhtiälle yhä tuijottaa.—
Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
Jalona ja huoletonna eteenpäin
Vakavilla askeleilla. Rohkeana
Povi nousee taas ja ihanainen pää,
Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
Luikertelee vaeltajan hartioil.
Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
Niinkuin lumitutkahimet tunturin
Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
———————
———————