EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja papiaanit metsässä.
LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.
TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero?
EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja tuot».—Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.
JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen.
LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin.—Vappuna muutan.
TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.
LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi katsoo.—Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni, lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää ja teeri puhaltelee Sompiossa.
TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.
TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.