JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!
Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan. Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.
JUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.
SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.
JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.
SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen.—Tässä seisomme.
JUHANI. Tässä seisomme!
SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.
JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!
SIMEONI. Mene tiehes.