JUHANI. Oi sinä musta sonni!
TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?
TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa, keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto: riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea ukkospilvi.—Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja sitten me ryypättiin.
JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.
TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin, päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.
AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.
JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että unta on maailmassa.
TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika, on. Jumalan haltuun, veljet!
JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.
AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!