JUHANI. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää keräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti sulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa.—Mutta enemmin liikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa muonaa.
EERO. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme, ja takaanpa että vatsa vaipuu.
JUHANI. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä toisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät? Veljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan tomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla juhdan lihaa kymmenen naulaa.
TUOMAS. Olkoon sanottu.
JUHANI. Kymmenen naulaa, veljet?
EERO. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen kurra kaahaa.
JUHANI. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä on seitsemän miestä.
LAURI. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin hurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät leikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa.
Niin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan kiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan pitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä seisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja seisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo toisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko lennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget iskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin.
Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän käyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa hetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja tuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt hän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän hetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä sen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar' tulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan, ja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän riippuvaoksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka, kuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen mukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä kummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa sen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja, luihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta pois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten. Niin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä koillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä.