JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen.—Niin,
Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.
MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?
JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.
MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?
JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.
MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.
JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen,—joka oliskin oikean tomppelin kysymys—mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki.
MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos.
JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti.
MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!