Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät, veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.

Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta, ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.

Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan asujamista jonkun muun.—Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa. Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet, koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat, kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä, jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät suuntansa.

Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas, hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan, kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohoittaen tulisesta leikistä.

Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.

KYMMENES LUKU

Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan.

Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi. Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta, noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto. Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun; sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon. Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.