TIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.
SIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.
JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme.
AAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.
Juttelipa Aapo heille seuraavan:
Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon. Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas, ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa, armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä hetken, irvisti pahasti ja lausui: »sinä kurja mies, onhan muotos niin ruma, etten kauemmin ilkene katsella». Niin sika lausui, läksi hänestä röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata.
JUHANI. Oivallinen tarina.—Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta.
TUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa.
SIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa.
JUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä. Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että kipenöitsee.