KAHDESTOISTA LUKU
Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu. Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä, mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.
Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa.
Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla.—Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.
Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto, tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet. Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi. Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena edessänsä.
JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä, mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin, pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.
TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.
JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä kamarasta.
TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja hyyrrepartaisia.
AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä, niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht'aikaa poistamme pelloistamme hallan ja teemme itsellemme uutta niittua.