Niin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja onnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle.
Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta, toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä, mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa.—Kymmenen nautaa seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla. —Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin nuhteeton käsi.
Nousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin Impivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon rajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta kiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin palhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen puolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin entisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun katsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja Luhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen Sompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa ja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin nummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien pilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana sammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän männyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili. Mutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää vuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa katsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan oven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen, kantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka helmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon muoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi.
Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin; ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse kuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja syntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika, jona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja ainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita vainioita.
Tulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli annettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta muuttaa syntymätaloonsa takaisin.—Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen.—Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan.
Mutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä mitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan. Perä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen nysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään asiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava keskustelma.
AAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa yhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis luopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle hyvän toivon.
TUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja vuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää.
AAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen tekis?
TUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa sieluansa.