JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana: Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.
AAPO. Sen teemme.
TUOMAS. Olkoon sanottu.
TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos heidät kohtaamme vaan.
JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?
AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.
JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa, salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?
EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.
JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen vaan.
Fralla, laa, tralla, laa!
»Kuinka taidan iloinen olla?
Kuinka taidan tyytyä?»
Fralla, lalla, lalla, lalla,
Fralla, lalla, laa!