UKKO. Häh?
JUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta muutoin kelpo taatto.
UKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika parvi, metsoparvi…
JUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.
UKKO. Mitä sanoit?
JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa!
UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa. Köntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte?
JUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein, että eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta juuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että tämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon se sanottu kaikella kunnioituksella.
UKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä? Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies, sinä käenpoika?
JUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?