JUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos! Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä riemuissansa.
AAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme perään.
JUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko rysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat vieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän kotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te, kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä.
LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa iloa.
JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu!—Mennään nyt!
TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.
JUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia.—Yksi ammunto, veljet, yksi huikea ammunto. Yht'aikaa!
Kiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht'aikaa pamahtivat Juhanin, Tuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat vankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne, toinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt leikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin heistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten, seurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta. Seisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle raitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi Ojaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin jyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti Mikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden haukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki, tuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta kaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset, nähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat takaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon, mikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten sekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki, koukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle. Oli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien mekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun kiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa vaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata männistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin tervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja koska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he viimein miehissä talon avaraan tupaan.
Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla, sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja. Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä, leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa vingahdella.
Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan, totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin, aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein itkevällä äänellä: »jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!» He täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan, joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: »olkoon sanottu». Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.