Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään. Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi, harjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia yhteisesti: »kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin». Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta. Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: »kohtuullisuuteenhan minä teitä kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti, kuolemansynti.—Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän oli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman varmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa. Sillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä: menetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää viinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä viinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja silmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa kannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän sieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan, porstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja niinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät ihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä haudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi säästeliäisyydeksi».—Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta koskaan saidan nimeä.
Mutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä olipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin huomassa.
Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni taas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki metsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni »Tiitiäinen», vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella, hienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja kiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten pitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran vainioita.—Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit leikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi silloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain tyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi. Heitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä setänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan ankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä valtaansa ihan mieltänsä myöden.
Oli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä. Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen tytöillensä järjen kieltä. »Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan lakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä, Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu. Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle ruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten käskis». Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita, kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan visainen ovi pienten pakolaisten juostessa.
Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen, halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen. Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen, tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: »sinä lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten käskis».
Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään. Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian, lausuen torelevalla äänellä: »suus kiinni vaan, muutoin otan risun tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis». Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata kekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä leukaansa keikutteli.
Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän, lammasnahkaisen kaattuvan alle.—Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan kylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun asti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi hän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa, mäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka totosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin, lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä ravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi. Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin nokisen aseen, koivuisen haarun alta.
Tehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä hampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa vasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin kaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti myhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen Venlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä, lausui hän hupsuttavalla äänellä: »hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun makonne on velliä täynnä». Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse kallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin päällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein, ja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita.
Mutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma'ata, koska he puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä seuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt palasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen päällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta ollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan joutilaalla äänellä: »ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa».
Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa, työskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut. Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin puolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella kivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus.—Mutta tapahtui asia, joka paljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät. Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren, kankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin ilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän melkein ainiaksi viehättävän viinalasin.