AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään valan-tekoon kannustettua miestä.
JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä, luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin suolasta.
SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo pedollinen tuiskaus tiellä.—Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko!
JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.
SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!
TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.
TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.
JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.
AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän kuoli. Levätköön hän rauhassa!
TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.