TIMO. Vaikk'ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.
AAPO. Timo ei käsitä kuvausta.
JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut vainaalta sokea-enoltamme.
AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.
TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla».
JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä
Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.
TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.
EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia marssii.
JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?
EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon pikku-Zakeukseen.