Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää ja säilyttää vaarallista salaisuutta.

Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen. Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus? Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin, että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena, ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä; ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä pois.

Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille. Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari, silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua. Sellainen päätös — sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan; nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani hänet häpeämään hairahdustaan.

Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä — tämä alituinen toivo tuli niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.

Neljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä aamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa tavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja jäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen. Silloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla toisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä, perhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas heistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada heidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa. Tätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa katuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen tahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan ennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi ja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja kirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta, surumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja osoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja ikinä suvaitsi vaatia.

KYMMENES LUKU.

On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa, että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken, mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.

Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ——— huomasi heti oven auenneeksi vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:

— Anteeksi!

Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta; anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.