— Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle tarkemmin, mitä luostaria haette.
Renzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti tuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen "Itäinen portti", tämä antoi sen hänelle takaisin sanoen:
— Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole kaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on oikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan rakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän kaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä astuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla laidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo luostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.
Ja säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä, hän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen ystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että juuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat mekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle portille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia mainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä kuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama maantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi, keskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti sisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden reunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti; puutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja vasemmalla puolen etukaupungin katua — kaikesta tästä ei noihin aikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.
Kun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin edustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja kapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden yläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja; portin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet olivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli sattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua saattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa Tosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen muutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun ikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat joko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa, missä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski lokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria huuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi risti, "San Dionigi'n" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli pensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa etupäässä asui pesijöitä.
Renzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista liikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne harvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä Milanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista ja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille tulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut kaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut astuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.
Jatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan ajatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia. Mutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä tavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa tutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.
— Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun Jumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu luuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden kaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä maalaisparkoja.
Mutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään juurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla oli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos ne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä muuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään, sillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.
— Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen,
lähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä.
Totta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista
Renzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.