Tämä oli jo toinen niukan sadon vuosi. Edellisten vuosien säästöt olivat jossakin määrin lieventäneet edellisen vuoden hätää. Ja väestö oli elänyt, ei ravittuna, ei myös aivan nälistyneenä, mutta kieltämättä vallan tyhjennetyin viljavarastoin elonkorjuuseen asti vuonna 1628, jona vuonna kertomuksemme tapahtumat liikkuvat. Tämä niin toivottu sato oli vielä kurjempi edellistä, osaksi epäsuotuisan vuodenajan — ei ainoastaan Milanon alueella vaan melkoisen laajalti lähiseuduilla — osaksi myös itse väestön vuoksi.
Sodan aiheuttamat vauriot ja hävitykset, tuon oivan sodan, jota yllä olemme kosketelleet, olivat niin melkoiset, että sodan tapahtumapaikan lähimmillä alueilla maatilat tavallista enemmän jäivät viljelemättömiksi, talonpojat kun hylkäsivät ne; nämä eivät työllään hankkineet itselleen eivätkä toisille leipää, joten heidän oli pakko kerjätä sitä ihmisten armolahjana. Sanoin tavallista enemmän, sillä ylen rasittavat verot, joita kiskottiin yhtä saaliinhimoisesti kuin mielettömästi; paikkakunnalle sijoitetun sotaväen rauhankin aikana tavallinen menettely, jota tämän ajan surulliset asiakirjat vertaavat maahan tunkevan vihollisen mielivaltaan; vielä toisetkin asianhaarat, joita ei ole sovelias tässä mainita, olivat jo jonkun aikaa hitaasti valmistelleet tuota surkeata tilaa koko Milanon alueella. Ne erityiset ilmiöt, joista nyt puhumme, olivat ikäänkuin pitkällisen taudin äkillinen paheneminen. Kurjanlainen elonkorjuu ei vielä ollut loppuunsuoritettu, kun muonitus armeijaa varten ja siihen tavallisesti liittyvä tuhlailu tekivät viljavarastoihin niin tuntuvia aukkoja, että heti ilmaantui leivän puute ja sen mukana tuo tuskallinen, mutta terveellinen ja niin sanoaksemme välttämätön seuraus: kallis aika.
Mutta kun tämä kallis aika on saavuttanut määrärajansa, syntyy aina — tai ainakin on tähänasti syntynyt; ja jos näin on laita, ja niinhän väittävät niin monet pätevät kirjailijat, niin saattaa kuvitella, miten oli noina aikoina — syntyy, sanon minä, aina useiden mielessä se vakaumus, ettei se ole syntynyt viljan vähyydestä. Unhoitetaan, että sitä on pelätty ja ennustettu; oletetaan äkkiä, että on olemassa riittävästi viljaa ja että koko onnettomuus johtuu siitä, ettei sitä tahdota riittävästi laskea kauppaan nälkäisten tarpeiksi; olettamuksia, jotka ovat täydelleen perättömiä, mutta jotka kiihoittavat sekä vihan- että toivontunteita.
Viljan ostomiehiä, olivat he sitten todellisia tai kuviteltuja, maatilanomistajia, jotka eivät yhtenä päivänä myyneet kaikkea omistamaansa viljaa, leipureita, jotka sitä myivät, sanalla sanoen kaikkia, joilla luultiin olevan viljaa enemmän tai vähemmän, pidettiin puutteen ja kalliiden hintojen aiheuttajina, he olivat yleisten valitusten esineinä ja heitä sekä varakkaat että varattomat inhosivat. Ihmiset vakuuttivat toisilleen varmasti tietävänsä, missä oli jyväaittoja ja vajoja niin täyteen sullottuina viljaa, että niitä joka taholta täytyi pöngittää. Mainittiinpa jyväsäkkien suunnattoman suuri luku ja puhuttiin varmuutena äärettömästä viljan paljoudesta, mikä salaa lähetettiin toisille seuduille; näissä seuduin luultavasti yhtä varmasti ja paheksuvasti puhuttiin sieltä muka Milanoon lähetetyistä viljamääristä.
Rukoiltiin viranomaisilta sellaisia toimenpiteitä, jotka aina näyttävät tai ainakin tähän asti ovat näyttäneet rahvaasta niin oikeilta, yksinkertaisilta ja sopivilta tuomaan päivän valoon viljan, joka heidän puheensa mukaan on piiloitettu, sisään muurattu, maahan kaivettu, sekä palauttamaan yltäkylläisyyden. Muutamiin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin; määrättiin esim. eräiden elintarpeiden korkein hinta, säädettiin rangaistuksia niille, jotka kieltäytyivät myymästä, ja muuta senkaltaista. Mutta kun eivät ihmisponnistukset, olkoot kuinka voimakkaat tahansa, kykene vähentämään ravinnon tarvetta eivätkä kasvattamaan viljaa tavattomana vuodenaikana, ja kun eivät mainitsemamme toimenpiteet voineet tuottaa paikkakunnalle elintarpeita sieltä, missä niitä mahdollisesti olisi voinut olla runsaasti, niin onnetonta tilaa jatkui ja se huononi päivä päivältä. Kansa johti tämän tuloksen parannuskeinojen riittämättömyydestä ja heikkoudesta ja vaati äänekkäästi voimakkaampia ja perinpohjaisia. Ja onnettomuudekseen se löysi mieleisensä miehen.
Kuvernööri Don Gonzalo Fernandez de Cordovan poissaollessa, joka oli leiriytynyt Casale del Monferratan edustalle, oli hänen sijaisenaan Milanossa suurkansleri Antonio Ferrer, espanjalainen hänkin. Tämä älysi — ja kuka ei olisi älynnyt — että leivän kohtuullinen hinta itsessään on hyvin toivottava seikka. Ja hän ajatteli — siinä oli hänen erehdyksensä, että hänen antamansa määräys riittäisi sellaista aikaansaamaan. Hän määräsi metan — tämä on Milanossa ruokatavarain hintaluettelon nimenä — siten, että karpion hinta, joka ennen oli ollut kahdeksankymmentä liraa, nyt aleni kolmeenkymmeneen kolmeen liraan. Suurkansleri menetteli siinä kuin nainen, joka aikoinaan on ollut nuori, ja joka luulee nuorentuvansa muuttamalla ristimätodistuksensa päivämäärän.
Vähemmän mielettömät ja väärät määräykset olivat useammin kuin kerran itse asianhaarojen pakosta jääneet noudattamatta. Juuri mainitun säädöksen noudattamista sitävastoin valvoi rahvas, joka huomaten toivomuksensa viimeinkin muuttuneen laiksi, ei kärsinyt, että se olisi tapahtunut pilan vuoksi. Rahvas riensi heti joukottain leipomoihin ostamaan leipää määrähinnasta; ja se vaati sitä sellaista päättäväisyyttä ja uhkamielisyyttä osoittaen, joka saa tukea yhdessä intohimosta, vallasta ja asetuksista. On ilmeisen selvää, että leipurit panivat jyrkän vastalauseen. Sekoittaa jauhoja, hämmentää, panna uuniin, ottaa uunista — kaikkea tätä lakkaamatta! Rahvas näet, jolla tosin oli epäselvä tietoisuus siitä, että tämä menettely oli väkivaltainen, piiritti yhtenään leipomoja, käyttäen hyväkseen tätä ohimenevää etua. Nähdä vaivaa ja hikoilla tavallista enemmän, myydäkseen tappiolla — jokainen käsittää, millaista huvia se oli. Mutta toiselta puolen virkamiehet säätivät rangaistuksia, toiselta puolen kansa tuskaantui ja napisi, jos joku leipuri hiemankin viivytteli sen pyyteiden täyttämistä, ja se uhkasi toimeenpanna tuollaista omankäden oikeutta, mikä on pahinta tässä maailmassa. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin leipoa, paistaa ja myydä.
Mutta jotta tätä menoa olisi saatu jatkumaan, ei riittänyt, että heitä oli pakoittamassa ankarat säädökset ja pelko. Oli myös tarpeen, että heidän voimansa siihen riittivät. Ja jos tätä tilaa olisi kestänyt hieman kauemmin, he eivät enää olisi voineet. He selittivät virkamiehille hartioilleen lasketun taakan kohtuuttomuutta ja mahdottomuutta, uhkasivat heittää uuniin leivinlapion ja lähteä tiehensä. Siitä huolimatta he jatkoivat entistä menoa, yhä toivoen, että suurkansleri viimeinkin tulisi järkiinsä. Mutta Antonio Ferrer, joka oli, kuten tätä nykyä sanottaisiin, lujaluonteinen mies, vastasi, että leipurit aikaisemmin olivat suuresti hyötyneet, ja että taas parempien aikojen saavuttua tulisivat suuresti hyötymään. Saataisiinhan nähdä, ehkäpä heille voitaisiin antaa valtion puolesta jotain vahingonkorvausta; mutta siihen asti tuli heidän jatkaa entiseen tapaan. Oliko hän varma toisille mainitsemiensa syiden pätevyydestä, vai tahtoiko, tuntien tuloksista säädöksensä ylläpitämisen mahdottomuuden, jättää toisten tehtäväksi uudistaa sen aiheuttamaa vihamielisyyttä — sitä on vaikea nyt enää ratkaista, kun ei tunne Antonio Ferrerin ajatuksia. Tosiseikka on se, ettei hän hiukkaakaan väistynyt julistamastaan määräyksestä.
Viimein dekurionit — aatelisten muodostama kaupunkilainen virkakunta, joka oli voimassa aina vuoteen 96 kulunutta vuosisataa — selvittivät maaherralle kirjallisesti asiain tilaa. Keksiköön hän, näin kuuluivat heidän sanansa, jonkun lievennyskeinon tukalille oloille.
Don Gonzalo, jonka harrastukset täydelleen olivat kiintyneet sodan asioihin, teki, minkä lukija epäilemättä on arvannut: hän nimitti julkisen tuomioistuimen ja myönsi sille oikeuden määrätä leivälle soveliaan hinnan, toimenpide, jonka määränä oli tyydyttää molempia puolia. Edusmiehet kokoontuivat, tai, kuten sen ajan espanjanvoittoisella kansliakielellä sanottiin, yhtyivät neuvoskunnaksi. Ja monen monituisten kumarrusten, kohteliaisuuksien, huokausten, keskeytysten, tehottomien ehdotusten, epäröimisten jälkeen he kaikki huomasivat välttämättömäksi neuvotella; ja vaikka hyvin tiesivät, että oli käsiteltävänä erittäin tähdellinen kysymys, oli heillä se vakaumus, etteivät voineet menetellä toisin, ja senvuoksi he päättivät korottaa leivän hinnan.