— Ystäväni, hän huutaa.
Ja monet katsovat ylös ikkunaan.
— Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka heti palaa kotia.
— Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä hirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti vastaukseksi.
— Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa. Menkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea keino. No! … no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea vastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa, teette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No pois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka hyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa, olettehan aina olleet kunnon ih … senkin konnat!
Tämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi noista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle vasenta silmää.
— Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti ikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi huutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat hajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua. Ja siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja rautakangein — edelliset oli saatu käteen matkalla — ja niitä lennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja rautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.
Tällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen ikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä — he olivat todennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen — huusivat, tekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen heitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää niitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat nakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin sankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut maahan.
— Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka annatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme, ulvottiin alhaalla.
Varsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen paikkaan.