— Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut helpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt … nyt on tapahtunut … no niin, minä sen yksin tiedän.
— Mitä minun siis pitää tehdä?
— Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole ijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!
— Kauanko?
— Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.
Ja ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:
— No parissa viikossa minä koetan…
— Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te vaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu … ja nyt te äkkiä sanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. — Kaksi viikkoa! … hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä, ojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle hänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa olisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen pelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:
— No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä, koetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa…
— Ja mitä sanon minä Lucialle?
— Että minä olen erehtynyt.