— Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.
— Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville, ajatteli isäntä.
— Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan kaikkea asiaankuuluvaa.
— Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?
— Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla anastettua leipää.
— Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.
— Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli rehellisellä tavalla hankittu?
— Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.
— Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.
— Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani, koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne, joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut kysyä hänen nimeään.