Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin, kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä kohti.
Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne. Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi jotakuinkin mukavasti nukahtaa.
Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata kuin koira, tai pahemminkin.
— Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.
Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen, jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.
Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai mielikuvituksessaan — minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa — alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton jono, että uni kokonaan pakeni.
Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja, ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä, jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.
Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä; ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen parta.
Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta. Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi. Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.
Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea, joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.