Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin mitä minun sanani ilmaisevat.
Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää. Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.
— Niin viimein siis koittavat paremmat ajat — näin Renzo jatkoi mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä, sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan pieni sievä talo … ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille, että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä! Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan, jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta tähystelin venettä.
Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle, tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä muuan Bortolo Castagneri.
— Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.
— Herra! — se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka virkkaa:
— Tässä nyt olen.
Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:
— Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.
— Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi
Renzo.