— Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen. Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.
— Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina; sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu poikki: antakaa minun puhua.
Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen, olivat saapuneet metsään.
Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään, ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan. Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:
— No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me saamme teidät vaikenemaan.
— Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!
— Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.
— Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.
— Mutta me teidät hyvin tunnemme.
— Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette?
Minkätähden olette minut vanginneet?