Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.
Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä. Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa, tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden, katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään rajummin sykkivän.
— Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän jatkoi itsekseen:
— Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta päästä hänestä!
Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään, sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon palvelijattarista.
Tämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä oli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli aikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen mieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta. Ja pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja esimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos he saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon hyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen ihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti kunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja oli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan herraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä tavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi alussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden tunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä joka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas ja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen oikeus.
Elettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon palvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle, jätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen kosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti vaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta, että oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani harvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää jäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä täällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena mitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen, milloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen painajaisenaan.
Milloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin kiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin retkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten käskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita sanoja. Vanha eukko — tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet — joku sellainen seurasi aina mukana — vaihtelivat asianhaarojen ja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen laiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin, mitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein tiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa pääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin yllyttäjien puheissa.
— Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.
— Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja mulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne esiin kuopista.