Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana, mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.
— No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; — teillä on hyvä uutinen minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.
— Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies sellainen kuin minä?
— Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.
— Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!
Missä hän on, tuo Jumala?
— Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte ja sitä itsellenne rukoilette?
— Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!… Jos hän on olemassa, tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette hänen voivan tehdä minusta?
Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.
Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän haltioitumisen valloissa:
— Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä! Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet äänet teidän tekojanne…