— Älä nyt vaadi minua puhumaan, älä saata minua itkemään. Riennän kutsumaan äitiäni ja pyydän naisia lähtemään kotiansa. Meidän täytyy olla yksin.
Hänen poistuessaan Renzo mutisi: Et ole koskaan puhunut minulle mitään.
— Voi, Renzo! huokasi Lucia, kääntyen hetkisen, kuitenkaan pysähtymättä.
Renzo käsitti vallan hyvin että hänen nimensä, jonka Lucia tällä hetkellä ja tällä äänenpainolla lausui, merkitsi seuraavaa: — Voitko epäillä minun vaienneen muista kuin oikeista ja puhtaista syistä?
Tällävälin kunnon Agnese — se oli Lucian äidin nimi — jonka epäluulo ja uteliaisuus oli herännyt pikkutytön kuiskauksesta ja tyttärensä poistumisesta, oli tullut alas katsomaan mitä oli tekeillä. Tytär jätti hänet kahdenkesken Renzon kanssa, palasi ylhäälle kokoontuneiden naisten luo ja sanoi muuttaen kasvonsa ja äänensä niin välinpitämättömiksi kuin suinkin: — Herra pastori on sairas, tänään ei tule asiasta mitään.
Tämän sanottuaan hän sanoi heille kaikille joutuisasti hyvästi ja palasi takaisin alakertaan.
Naiset poistuivat eri tahoille kertomaan mitä oli tapahtunut. Pari tai kolme heistä meni pastorin ovelle asti saadakseen varmuutta siitä, oliko hän todella sairas.
— Kuumetta, Perpetua vastasi ikkunasta. Ja tämä surullinen sanoma, jonka he kertoivat toisille, katkaisi äkkiä ne arvelut ja aavistukset, jotka jo olivat alkaneet liikkua heidän aivoissaan ja jotka olivat ilmenneet heidän katkonaisissa ja salaperäisissä puheissaan.
KOLMAS LUKU.
Lucia astui sisälle alakerran huoneeseen, missä Renzo paraikaa kertoi asiaa Agneselle, joka levottomana häntä kuunteli. Molemmat kääntyivät Lucian puoleen, joka siitä tiesi enemmän kuin he, ja jolta odottivat selvittelyä, mikä epäilemättä oli oleva sangen tuskallinen. Heistä kun kumpikin rakasti Luciaa eri tavalla, kummankin kasvot ilmaisivat erilaista paheksumista siitä, että hän oli voinut heiltä jotakin salata, ja lisäksi näin tärkeän seikan. Vaikka Agnesen oli kiire saada kuulla tyttärensä puhuvan, hän ei kuitenkaan malttanut olla soimaamatta häntä: