Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen, joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: Parcere subjectis.[33]
Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.
— Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.
— Onko tämä kotonaan?
— On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.
— Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon, pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.
— Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.
— Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi kardinaali.
— Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio, valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.
— Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,
että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.
Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.
Ja hän olisi tahtonut lisätä: