— Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme majassa; mutta tämä … perierat et inventus est.[34]
— Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen syvään molemmille samanaikuisesti.
Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys. Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli tuota Esaian lausetta: Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella; jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia.
Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja molemmat muulit olivat valmiina — hän sanoi — ja odotettiin enää sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:
— Odotan teitä.
Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken saliin.
Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni, odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta, mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä sanottavaa hänelle.
— Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. — Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä, viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: iloitsen suuresti saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta! Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun! Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle miehelle! —
Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa: