Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista, noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja juhlallinen ilontunne.
Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle, että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä, sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen vaimoaan.
Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.
— Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.
— Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan, joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka, jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.
Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus, jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:
— Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin puolelta kuului huudahdus:
— Kah!…
Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin silmin oli nähnyt.
Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti vapaasti.