Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti sanoen:
— Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.
— Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!
Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla — Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa — että sulho oli pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli syytä.
Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.
— Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?
— Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni varmana.
— Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi
Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin.
Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän
tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.
— Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.
Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille lähettänyt.